Ilmastomallit ovat luotettavia, koska ne perustuvat puhtaasti fysiikan lakeihin, kerrotaan. Ne pystyvät simuloimaan kohtuullisen tarkasti 1900-luvun ilmastollisen kehityksen. IPCC:n uusimman raportin tarkastelussa mallit ovat, jos edes mahdollista, entisestäänkin tarkentuneet.
Raportin viime hetken muutokset ovatkin herättäneet pienoista hämmennystä. Yhteenvedon luonnosten kuva mallinnetun ja havaitun lämpötilan vertailusta vaihtui toisenlaiseen, jossa ristiriita oli hävinnyt ja mallit olivatkin suunnilleen oikeassa.
Muutosta on selitetty mm. sillä, että lopullisessa versiossa on käytetty erilaista vertailujaksoa. Simuloidut lämpötilakehitykset esitetään anomalioina eli poikkeamina jonkin aikajakson keskiarvosta. Erilaisen jakson valinta siirtää käyriä pystysuunnassa.
Ilmastotiede osoitti taas ainutlaatuisuutensa. Simuloidun ja todellisen lämpötilakehityksen vertailu muuttui ratkaisevasti, kun joku jossain teki harkinnan ja päätti esittää käyrät toisella tavalla.
Episodi demonstroi yhtä tämän alan turhauttavimmista piirteistä. Edes niin perustavanlaatuinen asia kuin kahden lämpötilakehityksen vertaaminen viime vuosikymmenten ajalla ei ole yksiselitteistä matematiikkaa, vaan subjektiivista harkintaa. Näin menetellään maailman johtavien asiantuntijoiden huipputuotoksessa, jonka varassa planeettamme kohtalo tasapainoilee.
Mikseivät ilmastomallin tuottamat lämpötilat olekaan fysiikan lakien sanelemia, yksiselitteisiä arvoja, joita voi suoraan verrata todelliseen lämpötilaan? Syy mallitulosten esittämiseen poikkeamina selviää tästä kuvasta:
AR5:ssä käytetyt uudet luotettavat mallit on merkitty tummanharmaalla. Niiden käsitys nykyisestä ja 1900-luvun lämpötilasta heittelee suuntaan ja toiseen n. kolmen asteen alueella.
Joidenkin ilmastomallien mielestä maailma on hytistellyt pikkujääkauttakin pahemman kylmyysaallon kourissa jo 150 vuotta. Osan mielestä taas maailmanloppu on ollut vallitseva asiaintila koko tuon ajan, koska lämpötila on jo esiteollisena aikana ylittänyt vaarallisena pidetyn 2°C rajan verrattuna (reaalimaailman) esiteolliseen aikaan. Näin ihmeellisille fysiikan laeille rakentuu oppi ilmastokriisistä.
Ongelma piilotetaan näyttämällä vain poikkeamat eli käytännössä siirtämällä käyrät pystysuunnassa siten, että ne ovat jotenkuten sopusoinnussa toistensa ja mittaustulosten kanssa. Vallitsevan käsityksen mukaan malleista ei pidä katsoa absoluuttisia lämpötiloja, nehän ovat aivan merkityksettömiä – on katsottava vain niiden muutoksia. Vaikka varsinainen lämpötila on simulaatioissa ihan mitä sattuu, siihen ohjelmoidut muutokset ovat niin varmasti oikein, että biljoonat ja triljoonat voi huoletta heittää ennusteiden vakuudeksi.
Ilmakehän CO2-pitoisuuden ”turvallista” ja ”vaarallista” tasoa ns. tutkitaan näillä mallinnuksilla. Vaikeaksi tämän tekee se, että niiden perusteella jo 150 vuoden takainen CO2-taso on ”vaarallinen” – eli tuottaa nykyistä paljon kuumemman tai kylmemmän ilmaston. Siirryttäessä tulevaisuuteen useimpien mallien käsitys lämpötilasta väistämättä ajautuu väärästä vielä pahemmin väärään – olisi huikea sattuma, että ne vahingossa ennustaisivat oikein sata vuotta tulevaisuuteen, kun menneisyys ja nykyisyyskin ovat pielessä.
Tämä tieto ilmastomallien tuottamista absoluuttisista lämpötiloista on kiven alla, mikä on hieman yllättävää, kun maailman tulevaisuus on kai näiden mallinnusten luotettavuuden varassa. IPCC-raporteista tai edes tieteellisestä kirjallisuudesta ei hevillä löydä keskustelua asiasta. Poikkeuksena on Mauritzenin ym. viimevuotinen tutkimus, josta yllä oleva kuvakin on peräisin (Judith Curryn sivuston kautta). Artikkeli on muutenkin mielenkiintoinen. Se kertoo prosessista, jota ei normaalisti ainakaan julkisesti dokumentoida, eli ilmastomallien säätämisestä.
Ilmastotiede 