Spotlight: Kadonneen katastrofin metsästäjät

riipinen”Milloin ilmastokatastrofi tulee?” kysyy YLE Femman tiistainen Spotlight-ohjelma. Kysymys on aiheellinen. Onhan katastrofia odoteltu jo vuosikymmeniä. Joten ei kuin katsomaan. Ohjelma on nähtävissä Areenassa.

Lopputekstien mukaan ohjelman on tuottanut ”Yle Fakta och fiktion”. Näyttää siltä, että asialla ovat taas olleet lähinnä ne fiktiopuolen kaverit.

Toimittaja Stefan Brunowia ei voi syyttää ainakaan yrityksen puutteesta. Taustakuvina nähdään synkkiä myrskyjä, tulvia ja metsäpaloja. Musiikki tuo mieleen kauhuelokuvat. Haastatteluissa hän johdattelee asiantuntijoita kädestäpitäen ja yrittää ajoittain nyhtämällä nyhtää ”soundbitejä”, jotka tukisivat katastrofimielikuvaa – enimmäkseen laihoin tuloksin.

Ohjelmaan on haastateltu asiantuntijoita Ilmatieteen laitokselta ja Tukholman yliopistosta. Valitettavasti kotimainen tiedeinstutuutio ei erotu edukseen.

Positiivisena puolena mainittakoon, että ruotsalaisyliopiston osalta usko akateemiseen vapauteen ja tieteen vähittäiseen edistymiseen palautui ainakin hitusen. Toisin kuin Laitoksen kollegansa, sikäläiset haastateltavat tuntuvat esittävän muutakin kuin ulkoa opeteltua poliittista julistusta – eivätkä ainakaan heti kättelyssä jää kiinni alkeellisesta sumutuksesta.

Raflaavimmat katastrofiväitteet tulevat toimittajalta itseltään, eikä niille esitetä lähteitä. Heti avauksessa esitetään harhaluulo, jolla valmistellaan katsojaa sopivaan mielentilaan:

Mikä vaivaa säätä? Se on käynyt epävakaaksi, oikukkaaksi ja rajuksi.

Luonnehdinnat ovat subjektiivisia. Kuinka mitata ja todentaa sellainen asia kuin sään ”oikukkuus”? Sääennusteiden osuvuus on vain parantunut. Jos sään vakaudessa ja luonteessa olisi todella tapahtunut jokin mitattavissa oleva muutos, niin media kyllä pitäisi huolen siitä, että jokainen varmasti kuulisi siitä.

YLEn aiemmassa ”tietopaketissa” esitettiin vähän täsmällisempiä väitteitä ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Sään osalta ne olivat ristiriidassa IPCC:n uusimman raportin kanssa. Myrskyissä, tulvissa ja kuivuudessa ei ole havaittu yleismaailmallista muutosta. Maa-alueilla tuulet ovat itse asiassa heikentyneet, päinvastoin kuin Spotlightin rajuusväittämään uskova voisi luulla.

Ensimmäisenä aiheena keskitytään merenpinnan nousuun. Kuvausryhmä jalkautuu Kaivopuistoon, jossa esitellään mareografia. Pinnankorkeutta on siellä mitattu jo vuodesta 1904.

Miltä se käyrä sitten näyttää? Sitä emme saa koskaan tietää, koska Brunow ei halua mutkistaa kerrontaa näyttämällä varsinaisia mittaustuloksia.

Sen sijaan Kaivopuistossa konsultoidaan Ilmatieteen laitoksen Pekka Aleniusta, joka kertoo suusanallisesti merenpinnan korkeuskehityksestä (02:05):

Alenius: Globaali muutos näkyy sillä lailla, että kun esimerkiks itse alotin uraa 70-luvun puolessavälissä, niin niihin aikoihin arvioitiin, et valtameren, globaali valtameren pinta nousee noin puolitoista, 1,7 mm vuodessa ja nyt satelliittimittaukset viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta niin, niin viittaa siihen, että nousu on yli kolme, yli kolme mm vuodessa. Ja se alkaa olla sitä luokkaa, että Suomen etelärannikolla niin maankohoaminen ei oo paljonkaan suurempi.

Lausuman perusteella maailmanlaajuinen ilmastonmuutos näkyy niin, että merenpinnan nousuvauhti on suunnilleen tuplaantunut 1970-luvun puolivälistä. Jos siis luotetaan Ilmatieteen laitoksen tutkijan rehellisyyteen ja Yleisradion tiedejournalismin totuudellisuuteen.

Valitettavasti ongelma on juuri tässä. Kaivopuiston mittaustulokset löytyvät mm. NOAAn sivuilta. Tässä kuukausittaiset arvot kausivaihtelusta korjattuna:

helsinki-sealevel

Pekan temppu laskun piilottamiseksi tapahtuu sekoittamalla puheissa kaksi datalähdettä, viime vuosikymmenten satelliittidata ja aiemman ajan mareografit. Niissä nousutrendi on koko ajan ollut erilainen, mutta kummassakaan ei erikseen tarkasteltuna näy kiihtymistä. Näin luodaan asiantuntijan auktoriteetilla vaikutelma uhkaavasti kiihtyvästä merenpinnan noususta. Tämän takia lähdekritiikki ja verifiointi on aina pidettävä mukana ilmastoasiantuntijoita ja -uutisia kuunnellessa.

Elokuussa julkaistu tutkimus ”Is the detection of accelerated sea level rise imminent?” kumoaa Aleniuksen tarinan jo otsikossa. Kysymys siis kuuluu, josko mahdollinen merenpinnan nousun kiihtyminen piankin havaittaisiin. Taas kerran todellisuus osoittautuu päinvastaiseksi Ylen ja Ilmatieteen laitoksen väitteisiin nähden. NASAn rahoittamassa tutkimuksessa nimittäin ihmetellään, miksi merenpinnan nousu näyttää vastoin kaikkia odotuksia hidastuneen:

In stark contrast to this expectation however, current altimeter products show the rate of sea level rise to have decreased from the first to second decades of the altimeter era.

Ilmatieteen laitoksen edustajan kertomus globaalista muutoksesta on siis kauniisti sanottuna ”tiedeviestintää” tai ”tarinallistamista”. Miten viime vuosikymmenten oletettu globaali muutos sitten oikeasti näkyy meren pinnassa? Tietääkseni ei mitenkään. Syitä tähän on alan kirjallisuudessa vain arvailtu. (Ks. Riston juttu alan tuoreesta tutkimuksesta.)

Jos alati kiihtyvään dramaattiseen ilmastonmuutokseen uskotaan, niin kaiketi jokin tähän saakka tuntematon luonnollinen efekti on ihmeellisen sattuman kautta peittänyt sen vaikutuksen merenpinnan tasoon niin, että mittauksissa muutos on olematon tai vastakkaissuuntainen.

Brunow seikkailee jopa veneellä etsiessään rannikolta merkkejä merenpinnan noususta, mutta joutuu pettymään. Paikallinen merenpinta on maankohoamisen takia selvästi laskenut.

Toimittaja kuitenkin esittää pahaenteisen väitteen: vuosi 2006 olisi käännekohta, jonka jälkeen korkeus on kääntynyt nousuun. Tietolähdettä ei mainita, enkä ole löytänyt mistään muualta viittausta tällaiseen käänteeseen. Saatavilla oleva data on ristiriidassa anekdootin kanssa.

Toimittaja väittää myös, että Helsingin itäpuolella suojaavaa maan kohoamista ei tapahdu ja paikallisen merenpintatason pitäisi siis nousta. Data ei tue tätäkään väitettä. Itäisin PSMSL:stä löytyvä Suomenlahden mittausasema on noin 150 km Helsingistä itään sijoittuva Hamina. Nousua ei näy sielläkään:

hamina-annual

Alenius myöntää (3:55), ettei meren pinnan nousu Suomessa anna aihetta ”kauhean suureen” huoleen.

Brunow väittää seuraavaksi, että Etelämantereen jäiden sulaminen ”uhkaa” rannikkoamme. Vaikka ohjelmassa esitetään NASAn arkistomateriaalia (ilmeisesti v. 2014), NASAn uusi tutkimustulos, jonka mukaan Etelämanner sulamisen sijaan kasvattaa jäämassaansa, ei ole ohjelmaan päässyt.

Vuosikymmeniä toisteltu kauhuskenaario näyttää perustuneen virheelliseen GIA-mallinnukseen ja Antarktiksen vaikutus onkin merenpinnan nousua hillitsevä. Tasapuolisuuden ja journalistisen etiikan nimissä maininta tästä olisi mielestäni ollut aiheellinen.

Seuraavaksi (6:40) mennään Tukholmaan haastattelemaan Fredrik Ljungqvistiä. Hän toteaa, että täkäläiset kesät ovat olleet nykyistä lämpimämpiä viikinki- ja roomalaisajoilla. ”Ilmasto-optimin aikana oli vuosituhansia nykyistä lämpimämpää.” Sääli saimaannorppia. Ljungqvistin mukaan lähivuosituhansien lämpenemisten syitä ei tiedetä.

Näkyykö ihmisen vaikutus täkäläisessä ilmastossa? Ljungqvist, ilmeisesti tuon suuren luonnollisen vaihtelun huomioiden, muotoilee:

Ljungqvist: Jos pitäisi tarkastella ihmisen toimien vaikutuksia ilmastoon nyt, niin nämä leveysasteet eivät ole parhaita.

On silti tärkeää rajoittaa kasvihuonekaasujen päästöjä, missä lienee vaikea onnistua taloudellisista ja poliittisista syistä. Tiedämme lähes sataprosenttisen varmasti, että merenpinta nousee. Pitäisi rakentaa hyviä tulvapenkereitä tai välttää rakentamista todennäköisille tulva-alueille.

Olisi melkoinen yllätys, jos merenpinta ei nousisi. En tiedä, minkälaisen mullistuksen vaatisi, että ilmeisesti jo vuosisatoja tasaisena jatkunut nousu yhtäkkiä loppuisi. Ljungqvistin suositukset (ainakin CO2-päästövähennyksiä lukuunottamatta) ovat tervettä järkeä, jota kannattaisi noudattaa ilman kauhuskenaarioitakin. Vai minkälaisessa tilanteessa tulva-alueille rakentaminen olisi suositeltavaa?

Ljungqvist muistaa mainita epävarmuudet ja uskaltaa sanoa ääneen, että ilmaston tietokonemallinnus on lähinnä arvailua.

Toisinaan ilmastomallien kuvat ovat varsin ristiriitaisia ja sama koskee myös historiallisia ilmastotietoja. On malleja, joiden mukaan voi arvailla lämpenemisen vaikutuksia.

Seuraavaksi palataan Suomeen. Nyt katastrofia etsitään Hyytiälän metsäasemalta.

Brunow: Vain 20 vuodessa ilman hiilidioksidipitoisuus on noussut 10% ja keskilämpötila on noussut lähes asteen. Dramaattisia lukuja…

Brunow ei tarkenna, mikä näissä luvuissa häntä järkyttää. Tavanomainen sisäilman hiilidioksidipitoisuus voi huomaamatta vaihdella satoja prosentteja joka päivä. Myöskään asteen murto-osien lämpötilan muutos yksittäisessä paikassa ei minua sanottavasti tyrmistytä. Kuinka kliinisen vakioituna lämpötilan olisi pysyttävä, jotta Brunow säilyttäisi hauraan mielenrauhansa?

Ja tarvitseeko edes mainita, että en löytänyt mainittua 20 vuoden lämpenemistä tuon seudun lämpötilasta. Esimerkiksi Tampereen datassa lineaarinen trendi on kyseisenä aikana aavistuksen verran laskeva (Berkeley Earth; otin 20 viime vuodelta löytyvät tiedot ja täsmäsin aloitus- ja loppukuukaudet, ettei vuodenaika vaikuta trendiin).

Hyytiälässä haastateltua Ilona Riipistäkään (Tukholman yliopisto) hiilidioksidin nousu ei näytä järkyttävän. Hän kertoo, että se on lisännyt puiden yhteyttämistä. Metsän kasvu on siis parantunut ja puut tuottavat ilmakehään entistä enemmän happea.

Tällainen kevytmielinen haihattelu ei kuitenkaan toimittajaa kiinnosta ja hän vaihtaa kärsimättömänä puheenaiheen nykyajan ilmakehäfysiikan tärkeimpään kysymykseen. Siis ala-allegoriaan henkilökohtainen ilmastokokemus, uhkakuvat, pelko, ahdistus.

Brunow: Sun tutkimuksen näkökulmasta niin mikä, mikä on se pahin skenaario mitä sä niinku pelkäät tapahtuvan?

Riipinen näyttää hieman vaivautuvan kysymyksestä ja toteaa, että siinä siirrytään tieteestä henkilökohtaisuuksien puolelle. Pitkän miettimisen ja pyörittelyn jälkeen hän saa muotoiltua jonkinlaisen korrektin kannanoton, jota ilman osuus olisi varmaan leikattu kokonaan pois:

Riipinen: Mä nyt en halua mitenkään pelossa elää, mutta, mutta, mä sanoisin näin, että kyllä meillä on syytä noudattaa tämmöstä varovaisuusperiaatetta… Olis syytä priorisoida niiden kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä mahdollisimman nopeesti ja tietysti sillätavalla niinku ihminen edellä, et sillä tavalla että se on, tavallaan ihmisten elinolosuhteet huomioon ottaen.

Tarkemmin ajatellen tuosta on vaikea löytää huomautettavaa. Varovaisuusperiaate pitäsi olla mukana myös ilmastotoimia harkittaessa. IPCC:n mukaan ”ilmastonmuutoksen torjunta” lisää todistettavasti aseellisten konfliktien riskejä, toisin kuin antropogeeninen ilmastonmuutos toistaiseksi itse.

Minustakin päästövähennyksiä on mahdollisimman nopeasti priorisoitava, nimittäin alaspäin. Köyhyyden poistaminen, koulutus, rokotteiden ja parannusmuotojen kehitys, sekä monet muut asiat ovat paljon celsiusasteiden murto-osilla spekulointia tärkeämpiä.

Olisi siis mentävä nimenomaan ihminen edellä. Viherkuplan ulkopuoliselle ihmislähtöisyys voi tuntua itsestäänselvältä, mutta YLE-tieteessä lajiamme on pidetty ”maapallon syöpäkasvaimena”.

Noin 13 minuutin kohdalta lähtien on haastateltu Ilmatieteen laitoksen Ari Laaksosta, joka näyttää olevan Ljungqvistin kanssa vähän eri linjoilla siitä, näkyykö ilmastonmuutos Pohjolassa:

Laaksonen: Näkyy, ehdottomasti näkyy. Että meidän keskilämpötila on kohonnut yli 2 astetta 1800-luvun puolesta välistä lähtien.

Haastattelu voisi olla vuodelta 1850. Metlan tutkimuksen mukaan lämpötilakehitys näyttää nimittäin edenneen samanlaista suoraa ainakin niin kauan kuin historiallista aineistoa löytyy, 1600-luvun lopulta lähtien. Ero Ljungqvistiin voisi johtua siitä, että Laaksonen tarkoittaa yleisesti ilmaston muuttumista, ei vain ihmisen aiheuttamaa.

Laaksonen on toimittajalle selvästi mieleinen haastateltava. Hänen kauhukommenttejaan on leikattu ohjelmaan useampaankin kohtaan: ”Pahimpien skenaarioiden mukaan mennään.” Laaksonen ei tässä tosin puhu lämpötilasta, vaan CO2-päästöistä – mainitsematta, ettei lämpötila ole tällä vuosituhannella merkittävästi noussut huolimatta odottamattoman suurista päästöistä.

Tiede jää cameorooliin, kun Laaksonen toistelee poliittisia kannanottoja ja Brunow heittelee väliin vinkkejä dramaattisista sanamuodoista (14:30):

Laaksonen: … kyllä pitää ruveta hiilidioksidipäästöjä hillitsemään aikalailla, maailmanlaajuisesti.
Brunow: Voidaanko enää odottaa?
Laaksonen: Ei mun mielestä voida odottaa, kyllä se on alotettava mahdollisimman nopeasti.

Seuraavaksi haastatellaan John Hassleria Tukholman yliopistosta. Häntä kuvataan ”optimistiksi”, koska hän ei tunnu uskovan katastrofiin, vaan edustaa tieteen hiljaista valtavirtaa.

Hassler: Olemme epävarmoja siitäkin, paljonko ilmasto lämpenee, mutta pitkäaikaiset taloudelliset seuraukset ovat vielä epävarmempia kuin luonnontieteelliset seuraukset.

Tekstityksestä on jostain syystä jäänyt pois tuo vielä-sana, jota tutkija erityisesti painottaa.

Luultavasti jotkin maat voivat jopa hyötyä ilmastonmuutoksesta. On myös maita, joihin vaikutukset ovat todennäköisesti hyvin kielteisiä. Kokoluokka on aika pieni. Puhumme BKT:n muutamasta prosentista vuosisatamme aikana.

Hasslerin näkemys on lähellä IPCC:tä, jonka AR5/WGII:n teksti pitkän väännön jälkeen saatiin muotoon:

Estimates agree on the size of the impact (small relative to economic growth), and 17 of the 20 impact estimates shown in Figure 10-1 are negative.

”Kohtalaisen” ilmastonmuutoksen kokonaisvaikutukset ihmiskunnan hyvinvointiin (global aggregate impact on human welfare of moderate climate change) olisivat siis pieniä suhteessa talouskasvuun. Osa tutkimuksista pitää nettovaikutusta positiivisena.

Human welfare -käsite ei tarkoita pelkästään rahaa, vaan kokonaisvaltaista hyvinvointia – terveyttä, elämänlaatua, jne. Tätä pointtia kuulee niin harvoin, että se on paikallaan toistaa:

IPCC:n mukaan kohtalaisen ilmastonmuutoksen kokonaisvaikutus hyvinvointiin on pieni ja mahdollisesti edullinen.

Hasslerin mielestä nykyiset ilmastotoimet ovat liian kalliita, eivätkä ne ole perusteltavissa:

Uskon, että vaarana on, että tämä tehdään tavalla, joka ei ole kovin taloudellinen. Jos ilmastotoimia tehtäisiin taloudellisesti edullisimmin, niiden ei tarvitsisi olla niin kalliita. Silloin ne voisi perustella.

Muutoinhan pääasiallinen perustelu voimakkaille ilmastotoimille on se, että vähennetään epävarmuutta. Ei käsitellä todennäköisimpiä vahinkoja, vaan sitä, mitä nyt kuitenkin voi tapahtua.

Nykyinen tarpeettoman kallis ”ilmastonmuutoksen torjunta” ei siis perustu järkeen, vaan irrationaaliseen pelkoon. Hassler jatkaa:

Todennäköinen skenaario… Jos käytämme olemassa olevaa öljyä ja saamme hiilen käytön kuriin kohtuullisen nopeasti, niin todennäköisenä skenaariona ei ole globaali ilmastokatastrofi. On kuitenkin ilmeistä, että jotkin maat voivat kärsiä pahoin.

Jotkin maat (myös Suomi) ovat kärsineet milloin mistäkin syystä maailman sivu. Osa kärsii varmasti lähitulevaisuudessakin. Jos katsotaan sääilmiöihin liittyviä haittoja, ne ovat kuitenkin valtavasti pienentyneet sitä mukaa, kun yhteiskuntien kestävyys on parantunut teollisen vallankumouksen ja vaurastumisen myötä. Jos positiivisen trendin halutaan jatkuvan, ei pitäisi kaataa triljoonia kaivoon taikauskoisen paniikkireaktion lieventämiseksi.

ourworldindata_annual-global-death-rate-per-100000-from-natural-catastrophes-1900-2013-per-decade-max-roser

Seuraavaksi haastateltu ministeri Anne Berner on niinikään optimistinen ja näkee ilmastonmuutoksen mahdollisuutena. Tuohtunut Brunow palaa tämän jälkeen vielä Ari Laaksosen pakeille eettisen pohdiskelun merkeissä (23:25).

Brunow: Onko vastuutonta puhua voittajista ilmastonmuutoksessa?
Laaksonen: Ehkä se on realismia, että tietyllä tavalla voittajia voidaan ajatella olevan, ja häviäjiä, mutta se että siitä jotenkin riemuittais että me ollaan voittajia on mun mielestä ihan täysin moraalitonta.

Ei me nyt voida iloita siitä, että me saadaan jotain pientä etua sen kustannuksella, että suuret määrät ihmisiä joutuu todella hankalaan tilanteeseen.

Siinä, missä muut esiintyneet asiantuntijat pyrkivät pitäytymään luonnontieteen puolella, Ilmatieteen laitoksella on edetty pitkälle metafyysisiin ja henkisiin sfääreihin. Tämäkö on postnormaalin verorahoilla pyörivän tutkimuslaitoksen tehtävä? Antaa julkisuudessa lausuntoja siitä, minkälaisia tunnetiloja kansalaisten on sallittua kokea mistäkin syystä?

Moinen ajatushygienia on perinteisesti kuulunut hengellisyyden ja taikauskon puolelle. Siellähän pelkkä vääränlainen ajatus, kuten juuri sopimattomasta asiasta iloitseminen, voi kostautua mitä makaabereimmilla tavoilla.

Vuosikausien altistuminen ja ehdollistuminen ilmastonmuutosajattelulle näyttää joissain tapauksissa irrottavan tutkijan viimeisenkin ankkuroinnin arkitodellisuuteen ja empiiriseen tieteeseen.

Ilmastohysterian ja uskonnon yhteneväisyyksiä on toki käsitelty täällä ja muualla moneen kertaan aiemminkin. Muun muassa Pasi Toiviaisen oppi-isä, viime vuosina sisäisen ilmastoskeptikkonsa löytänyt James Lovelock on sitä mieltä, että ympäristöaatteesta on tullut uskonto, jossa tosiasioilla ei ole enää merkitystä.

Brunowin valokeila kohdistuu seuraavaksi ilmastopakolaisiin. Löytyisikö sieltä katastrofin aihetta? Ljungqvist kuitenkin arvelee, että vaikka ilmaston takia on historiassa tapahtunut muuttoliikkeitä, lähitulevaisuudessa niiden syyt ovat pääosin muualla.

Ljungqvist: Kun puhutaan Keski-Aasian arojen väestöstä, niin kuivuuden myötä monet siirtyivät kosteammille alueille. Lähitulevaisuudessa kansainvaellukset aiheutuvat pikemminkin taloudellisista syistä ja poliittisesta levottomuudesta. Kuivuuskin voi vaikuttaa, mutta lähinnä on kyse politiikasta, sosiaalisista oloista ja taloudesta, kuten sisällissodasta tai talouden romahtamisesta diktatuurin tai uskonnollisen sorron takia.

Ljungqvistin näkemys seurailee IPCC:n toteamusta, ettei ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ole toistaiseksi havaittu vaikuttaneen muuttoliikkeisiin.

Tärkeintähän nykypäivän tiedejournalismissa tuntuu olevan tarinan kerronta, tunne-elämykset ja mielikuvien luonti. Uhkaavan tunnelman synnyttämisessä Spotlight-ohjelma onnistuukin varsin hyvin. Mutta jos katsotaan esitetyn materiaalin substanssipuolta, vastaus ohjelman otsikon kysymykseen on, että mitään ilmastokatastrofia ei ole vieläkään näköpiirissä.

Muok. 9.10.2016: Lisätty kappale Fasullon ym. tutkimuksesta.

11.10.2016: Kuvaaja luonnonkatastrofeista

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Spotlight: Kadonneen katastrofin metsästäjät

  1. Piru yksin tietää, milloin ilmastokatastrofi tulee, mutta pirullisesti jättää sen meille kertomatta.
    Asiaan: Seuraavasta ilmastokatastrofista ei kukaan osaa arvioida milloin se tulee, eikä sitä onko se uusi jääkausi vai pitkä hellekausi. Tiettävästi jääkaudet ovat olleet sellaisia, joita voidaan perustellusti kutsua katastrofeiksi, lämpimät ajanjaksot, myös nykyistä paljon lämpimämmät, ovat aina olleet edullisia elämälle maailmassa.

    Lämpökausia kaiken lisäksi kutsutaan nimellä ’optimi’. Miksi? Eivätkö ilmastotieteilijät olekaan sitä mieltä että lämpö on hyväksi? Vai onko se vain sarkastinen ilmaisu?

    Kun Sahara viimeksi oli muuta kuin kuiva aavikko, n. 10000-7000 vuotta sitten, ilmasto oli maailmassa nykyistä lämpimämpi. Olisiko se niin kauhean huono asia? No, innokkaille hiihtäjille ehkä olisi kurjaa kun lumitalvet katoaisivat Suomesta. Mutta kaikki eivät suinkaan ole himohiihtäjiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s