Merijään unohtunut vuosikymmen

Ilmatieteen laitos tiedotti hiljattain, että vuodenajat ovat pohjoisella napa-alueella vaihtuneet tänäkin vuonna:

Pohjoisen jäämeren jääalue taas tänä vuonna kutistunut pieneksi

Merijään laajuutta Pohjoisella jäämerellä on mitattu satelliittien avulla vuodesta 1979 alkaen. Syyskuussa, jolloin sulamiskausi päättyy, merijään laajuus oli tänä vuonna 4,63 miljoonaa neliökilometriä.

Tiedotteessa alleviivataan vuodesta 1979 alkaava satelliittiseurantaa yllättävän moneen kertaan.

    …mitattu satelliittien avulla vuodesta 1979 alkaen.
… Koko vuodesta 1979 alkavan mittausjakson aikana …
Satelliittihavaintoja vuodesta 1979
Havainnot alkavat vuodesta 1979.

Ainakin tämä tuli selväksi. Toinen pääviesti on, että ”merijään laajuus on pienentynyt koko mittausjakson ajan.”

Kun verovaroin rahoitettu ilmastotieteellinen instanssi toistelee näin täsmällistä ja yksinkertaista toteamusta lyhyessä tiedotteessa näin monta kertaa, olisi täysin hullua epäillä, etteikö se pitäisi paikkaansa. Moinen tieteen kieltäminen kertoisi varmaan jonkinlaisesta patologisesta salaliitto-ideaatiosta.

Viimeisin IPCC:n raporttikin vahvistaa:

Since the advent of satellite multichannel passive microwave imaging systems in 1979, which now provide more than 34 years of continuous coverage, it has been possible to monitor the entire extent of sea ice with a temporal resolution of less than a day.

Tätä edeltävältä ajalta AR5/WG1:n 4. luku mainitsee tietolähteeksi vain alueelliset ja proxyaineistot.

Mutta mitä vielä! Vilkaisu edelliseen raporttiin (2007) paljastaa historian kätköistä jotain yllättävää:

The most complete record of sea ice extent is provided by passive microwave data from satellites that are available since the early 1970s.

Ensimmäinen AR-raportti kertoo vielä enemmän:

Especially importantly, satellite observations have been used to map sea-ice extent routinely since early 1970s.

Since about 1976 the areal extent of sea-ice in the Northern Hemisphere has varied about a constant climatological level but in 1972-1975 sea-ice extent was significantly less.

Aloitteleva IPCC esitti myös kuvaajan jääalueen kehityksestä (pohjoinen ja eteläinen):
sea_ice_ipcc_ar1

Vielä 1990-luvulla nähtiin siis merijään satelliittiseuranta 1970-luvun alusta lähtien erityisen tärkeänä tieteellisenä havaintona. Merkittävin poikkeama IPCC:n ensimmäisessä katsannossa oli vuosien 1972-1975 tavallista pienempi arktinen jääalue.

Jo ennestään lyhyestä havaintojaksosta on sittemmin vaiheittain unohdettu 1970-luku huippuvuoteen -79 saakka. Kuinka ”erityisen tärkeästä” mittausdatasta tuli muutamassa vuodessa niin merkityksetön, ettei siihen viitata enää sanallakaan?

Kuinka 1970-luvun ”rutiininomaisesta” jääalueen satelliittimittauksesta on päädytty Ilmatieteen laitoksen vaihtoehtoiseen historiankirjoitukseen, jossa noita mittauksia ei tapahtunut ollenkaan?

Vuosikymmenen alkupuolella käytetty satelliittitekniikka oli kyllä erilainen kuin nykyinen, mutta faktat ovat faktoja. Ilmatieteen laitoksen toistelema ilmastotieto on yksiselitteisesti virheellinen.

Muutama vuosi sitten Wall Street Journal totesi IPCC-tutkijoiden sähköpostivaihtoon perustuen, että nämä kokivat poliittista painetta tuottaa ilmastonmuutosteoriaa puoltavia tuloksia AR-raportteihin. Yksi raportin valmistelijoista tuskaili, että häneltä odotettiin ”siistin tarinan” kehittämistä. Onko sama paine muokannut myös merijään käsittelyä raporteissa?

Epäilemättä tarina on siistiytynyt huomattavasti. Rajaamalla 1970-luvun vähäjäinen alkupuolisko pois ja aloittamalla kuva huippupisteestä 1979 saadaan helpommin sulava, ”koko mittausjakson ajan” (ainakin vuoteen 2007 saakka) laskeva käyrä, joka korreloi mainiosti CO2-tason nousuun samana aikana.

Kun itse lämpötila ei ole mittareissa noussut merkittävästi pariinkymmeneen vuoteen, on voitu silti väittää, että ainakin jään väheneminen on yksiselitteinen todiste jonkinlaisesta piilolämpenemisestä. 1970-luvun minimi, vaikkei ennätys olisikaan, laimentaisi yksiselitteisyyttä ja voisi herättää kysymyksiä luonnollisen vaihtelun roolista.

Tarina mutkistuu lisää palattaessa taaemmas ajassa. Vuosituhannen vaihteessa Norjan Polaari-instituutissa tutkittiin laivojen lokikirjoista, lentokone-, DNMI:n, Met Officen ja NOAA:n havainnoista koottua aikasarjaa arktisen jäätilanteen kehittymisestä 1860-2000.

vinje2001
Tästä datasta päätellen jää on vähentynyt pikkujääkaudesta lähtien. Suurimmat heilahtelut näyttävät löytyvän jakson alku- ja keskivaiheilta. 1950-1960-taitteessa merijäätä oli ehkä 1970-lukuakin vähemmän.

Tutkimuksen mukaan luontainen vaihtelu on niin suurta, että trendien tilastollinen merkittävyys romahtaa tarkastelujakson pituuden lyhetessä lähelle kolmeakymmentä vuotta. Johtopäätöksiä ei pitäsi vetää, ellei käytössä ole useamman vuosikymmenen aikasarjaa.

The  above  regression  line  suggests  that  about  42% of the variance of the annual time series for the Nordic Seas  can  be  statistically  explained.  This  percentage drops below 18%  for a  time series shorter than 90 yr, and below 3% for a series shorter than 30 yr. The observed variability in the Nordic Seas is accordingly so high that series longer than a multiple of decadal periods should  be  considered  in  order  to  obtain  a  substantial statistical significance regarding temporal changes of the ice extent.

Eteläinen pallonpuolisko lisää haastetta edelleen. Ilmastomallien järkähtämättömät fysiikan lait ennustivat, että myös sikäläisen merijään piti huveta. Todellisuudessa jo vuosikymmeniä kestänyt kasvu ei ole ottanut taittuakseen. Napa-alueiden peilikuvamainen kehitys näkyy myös 1970-luvun alun satelliittihavainnoista.

Pikaisen suuntaa-antavan googlauksen perusteella Ilmatieteen laitos onkin tiedottanut pohjoisen napa-alueen merijään vähyydestä kymmeniä kertoja, mutta etelänavan vastakkaisesta tilanteesta ei ole sellaisenaan tiedotettu kertaakaan. Parissa tiedotteessa sitäkin on sentään sivuttu.

Silloin harvoin, kun eteläinen tilanne mainitaan, Laitos kuittaa sen luonnollisena vaihteluna. Pohjoisen osalta muutama minimivuosi tällä vuosituhannella riittää todisteeksi ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta.

Luonnollisen vaihtelun suuruudelle löytyy tukea Suomenkin pohjoisista jääoloista. Metla on vuonna 2012 julkaissut 1600-luvulle saakka ulottuvan aikasarjan Tornionjoen jäiden lähdöstä.

Proxynä jäiden lähtö vaikuttaisi intuiivisesti verrattain luotettavalta. Lähtöpäivät perustuvat dokumentteihin, jolloin mittaustarkkuus ei tietenkään heikkene ajan myötä kuten yleensä paleoklimatologian rekonstruktioissa. Lukemia ei tarvitse huovuttaa ilmastotieteen suosimien omalaatuisten tilastomankelien läpi. Historiallisten jäiden lähtöpäivien ”korjaaminen” joka vuosi AGW-myönteisempään suuntaan vaatisi vielä mielikuvituksellisemmat perustelut kuin lämpömittarilukemien.

jalkanen-graafi-600

Voimakkaan vaihtelun lisäksi havaitaan, että kevään keskimääräinen lämpötila on noussut pikkuhiljaa mutta tasaisesti jo esiteollisella ajalla.

Viime vuosikymmenien kaltaisia lämpenemis- ja viilenemisjaksoja koettiin jo ennen polttomoottorin keksimistä. Pitkän aikavälin trendissä ei näy sanottavaa muutosta 300 vuoteen, vaikka ilmakehään on jakson loppupuolella puskettu  satoja miljardeja tonneja hiilidioksidia.

Jos kevään aikaistuminen on todiste CO2-ilmastonmuutoksesta, miten se edistyi samaa tahtia jo 1700-luvulla?

”Lämpimimmät n vuotta osuvat lähimenneisyyteen, joten sinun syysi” – tämäkin todistelu on ollut käyttökelpoinen jo vuosisatoja.

Perhosten liikkeitä on seurattu ”yli sata vuotta” ja nyt päätellään CO2-kriisiä niiden siirtymisestä. Pysyttelivätkö ne varmasti paikoillaan edeltävinä vuosisatoina, kun niistä ei vielä kerätty tietoa?

Ilmaston muutos tosiaan näkyy ”jo” Suomen luonnossa, tosin tämän harvinaisen objektiivisen mittarin perusteella ei sen dramaattisempana kuin isonvihan aikaan.

Metla:

Mielenkiintoista on havaita, että voimakkaan nousun jaksot ovat olleet samansuuruisia niin esiteollisella (1730–1750, 1810–1830, 1860–1900) kuin teollisella (1950–1980, 1990–2010) kaudella huolimatta lämpötilan perustaso­eroista.

Sarjasta ei näy, milloin ihminen on alkanut lämmittää kevättä, saati ylipäätänsä vaikuttanut kevään lämpöolojen kehitykseen. Se, että sarjan alkupäässä on kylmempää kuin loppupäässä, sopii hyvin yhteen pikkujääkaudesta palautumisen kanssa.

Tutkittavaa ilmastonvaihteluiden syistä riittää siksikin, että Tornionjoen jäänlähtöaikasarjan perusteella raken­nettua huhti–toukokuun keskilämpötilan aikasarjaa maapallon ilmastomallit, joissa hiilidioksidilla on suuri paino, eivät kykene kuvaamaan. Tornionjoen aikasarja kuvaa kuitenkin lämpötilan todellista kehitystä yli 300 vuoden ajalta.

Onneksi väkisintarinallistaminen ei ole levinnyt vielä ihan kaikkiin tutkimuslaitoksiin.

 

Päivitetty 22.11.:  perhoslinkki ym.

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Merijään unohtunut vuosikymmen

  1. Sovitin muutama vuosi sitten Tornionjoen jäänlähtöpäivämääriin funktiota, joka koostuu lineaarisesta osasta (toipuminen pienestä jääkaudesta tms.) ja eksponenttifunktiosta, jonka aikavakio on 50 vuotta, (hiilidioksipitoisuuden muutoksen vaikutus). Jäänlähtö on 300 vuodessa aikaistunut n. 14 päivää. Tuo kohinainen analyysi väittää hiilidioksidin kasvun viivästäneen jäänlähtöä puolitoista päivää. 😉 Siis hiilidioksidi ei ainakaan tuon analyysin perusteella ole aikaistanut Tornionjokilaakson kevättä havaittavissa määrin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s