”Olipa kerran saari” ja muita kertomuksia

Carteret-saarilla aika käy vähiin. Uusien tietojen mukaan tuhansien ihmisten asuttama atolli hukkuu lopullisesti mereen lähikuukausina. Ilmastoasiantuntija, dosentti Timo Vuorisalo vahvisti aikataulun tammikuussa pidetyssä seminaarissa Turussa.

Lainaus esityksestä otsikolla ”IPCC-raportin päätelmät”, s. 17:

Papua-Uuden-Guinean hallitus on päättänyt evakuoida Carteret-saarten asukkaat läheiseen Bougainvilleen

  • saarten uskotaan hukkuvan veden alle 2015 mennessä
  • evakuointi alkoi 2009

Carteretin kriisiähän on seurattu blogissani aiemminkin. Kulminaatiopisteen lähestyessä olen yrittänyt saada tilanteesta lisätietoja. Ihmetyttää, ettei tästä käänteentekevästä tapahtumasta kerrota kansainvälisessä mediassa, kun aikaa on jäljellä korkeintaan muutamia kuukausia.

IPCC:n AR5-raportin mukaan ilmastonmuutoksen aiheuttamasta muuttoliikkeestä ei tätä ennen ole löytynyt todisteita eikä Carteretia voi toistaiseksi pitää sellaisena, joten käsillä on myös tieteellisessä mielessä mullistava tapaus.

Ilmasto-ongelman hankaluudesta kertoo, että samoihin aikoihin AR5:n julkaisun kanssa toinen YK:n alainen järjestö UNFPA antoi IPCC:n kanssa täysin ristiriitaista tietoa. Linkki ilmastonmuutoksen ja muuttoliikkeen välillä on sen mielestä selvä. Todisteena UNFPA mainitsee, että jo vuonna 2008 jouduttiin ilmastonmuutoksen tieltä siirtämään 1500 carteretlaista. Siis jo vuotta aiemmin kuin evakuointi Vuorisalon mukaan alkoi!

Jos halutaan YK:n piiristä vielä kolmaskin näkökulma Carteret-ongelmaan, mainittakoon Unesco. Sen mukaan saarilta muutti vuonna 2008 viisi (5) miestä, ei siis 2000, 1000 tai 1500. Heistä kolmen (3) tosin raportoidaan palanneen kotiin jo kolmen kuukauden päästä.

The fathers were sent ahead to establish gardens and build houses, however, three of the five fathers returned to the Carteret Islands after three months.

Tällaiset pienet epävarmuudet ovat ilmastotieteen erityispiirre, jonka ei pidä antaa häiritä. Pääasiastahan vallitsee kuitenkin tieteellinen yksimielisyys: saarelta on ainakin joskus muuttanut ainakin väliaikaisesti joku jostain syystä johonkin. Varmaa on myös se, että ilmastonmuutos on hukuttamassa atollin ihan näillä näppäimillä.

Ilmastokriisin uhrien parissa tuntuu usein syntyvän sellainen torjuntareaktio, että huolimatta tieteellisestä yksimielisyydestä koko tapahtuma kiistetään. Näin näyttää käyneen myös Carteretilla. Paikallisuutisissa kerrottiin muutama päivä sitten, että atollille on hiljattain järjestetty uusi laivayhteys. Tarkoitus on saada tulevaisuudessa vietyä sinne mm. ruokaa, oppimateriaalia ja terveydenhuoltotarvikkeita entistä luotettavammin. Eikö tällaiseen investointi ole mieletöntä, nyt kun saari on katoamassa päivänä minä hyvänsä?

Uutislähteet pysyttelevät oudon hiljaa siitä ennen näkemättömästä tuhansien ihmisten muuttoliikkeestä, jonka täytyy kaiken järjen mukaan olla täydessä vauhdissa. Entä jos atolli asukkaineen onkin jo uponnut, mutta niin äkillisesti, että tieto ei ole päässyt viranomaisille tai lähialueiden asukkaille? Näinhän kävi taannoin Malediiveilla.

Jos carteretlaiset ovat maailman ensimmäiset ilmastopakolaiset, niin läheisen Takuu-atollin asukkaat ovat vielä ensimmäisemmät. The Independent kertoi jo vuosituhannen taitteessa, että sikäläisillä oli armonaikaa parhaimmillaankin vain viisi vuotta. Takuun piti siis hävitä maailmankartalta noin vuoteen 2005 mennessä:

Now the islanders – who enjoy a unique culture, where every inhabitant has 1,000 songs he or she can sing from memory – have been told that they have at best five years, and at worst a few months, before their homes vanish for ever beneath the waves.

Tästäkin maailmanlopusta on tehty ainakin yksi elokuva. Kuin ihmeen kaupalla saari selvisi vuoden 2005 yli ilman mainittavia järjestyshäiriöitä, minkä ansiosta elokuva ”There Once was an Island” saatiin kuvattua siellä vuosina 2006-2008. Ensi-iltansa se sai vuonna 2010.

Dokumentiksi kutsuttu tuotos on voittanut tukuittain palkintoja. Se kertoo, kuinka ainutlaatuinen saarelaisyhteisö joutuu syyttömänä äkillisen ilmastohävityksen keskelle. YLE esitti elokuvan viime vuoden joulukuussa suomennetulla nimellä ”Olipa kerran saari”. Ohjelmatiedot kertovat: ”Ilmastonmuutos on tuhoamassa Tyynenmeren saaren. Mitä tapahtuu sen asukkaille saaren jäädessä tulvavesien alle?”

Promomateriaalissa kerrotaan teoksen antavan ihmiskasvot ilmastonmuutoksen suorille vaikutuksille ja haastavan katsojan miettimään omaa suhdettaan maapalloon. Aihetta lähestytään tyylipuhtaan ilmastodraaman keinoin. Dokumenttia muistuttavissa kehyksissä tarjotaan tunne-elämyksiä eko-eksistentiaalisessa kriisissään kamppaileville urbaaneille länsimaalaisille.

Välillä pelätään kauhumusiikin saattelemia meren aaltoja, välillä taas tiristellään kyyneleitä pakollisen ”koskettavan” pianomusiikin säestyksellä. Yrityksistä huolimatta jännitteen rakentaminen luonnonilmiöiden yhteyteen jää laimeaksi, koska vesivahinko ei suoraan sanoen näytä kovin dramaattiselta. Isommat tunteenpurkaukset liittyvät asukkaiden henkilökohtaisiin ihmissuhteisiin. Kameran tunkeminen näihin eroihin ja kohtaamisiin tuntuu asiaankuulumattomalta ja kiusalliselta, vaikka sillä ehkä saadaankin katsoja liikuttumaan.

Saari kuvataan jonkinlaisena kommunistisena paratiisina, jossa ”tuotteet jaetaan kaikkien kesken”. Tämän me itsekkäät länsimaalaiset olemme nyt elintapamme, CO2:n, kapitalistisen rahatalouden ynnä muiden syntien kautta tuhoamassa.

Tieteen siunaus on totta kai mukana. Symbolisesti sitä edustavat kaksi tutkijaa, jotka suorittavat paikalla jonkinlaisia mittauksia.Valitettavasti heidän päätelmiään ei juuri käsitellä elokuvassa. Syykin käy ilmeiseksi, jos jaksaa selvitellä asiaa elokuvan ulkopuolisin keinoin.

Toinen tutkijoista on nimeltään John Hunter. Kotisivuista päätellen hän on osallistunut innokkaasti ilmastodebattiin ja mm. puolustanut surullisenkuuluisaa ”lätkämailaa”. Suuri osa materiaalista on näköjään sittemmin poistettu kotisivuilta, mutta löytyy Wayback-masiinasta.

Takuun-matka ja yksi elokuvan saama palkinto mainitaan Hunterin nykyisillä kotisivuilla. Myös tutkimustuloksista kertova pdf-dokumentti on sinne linkitetty, mutta jostain syystä se on myöhemmin poistettu. Sekin kuitenkin löytyy arkistokonetta selaamalla.

Poistetussa dokumentissa John Hunter kertoo, että elokuvassa nähdyn ”dramaattisen” tulvan kaltaiset tapahtumat ovat toistuneet Nukutoalla (Takuu-atollin saari, jossa kuvattiin) ainakin 1940-luvulta lähtien noin kymmenen vuoden välein. Poikkeuksellista viime vuosikymmenissä on korkeintaan se, että tulvia on ollut aiempaa vähemmän.

Significant flooding of Nukutoa at following times:

  • 1940s
  • 1950s
  • 1962/1963
  • About 1973
  • 1980s
  • December 2008 (when we were there)

  • So roughly every 10 years but gap of around 20 years from 1980s to 2008
  • No evidence for increase of flooding frequency during last 60 years

Tulviminen on tapahtunut enimmäkseen alueilla, jotka on otettu hiljattain asuinkäyttöön. Perinteisesti yhteisön johtaja on kieltänyt asumuksien sijoittamisen lähelle rantaa, mutta nyttemmin käytäntö on muuttunut. Ongelmaa ovat pahentaneet asukkaiden rakentamat tulvavallit, jotka ovat estäneet atollin luonnollisen kasvun (poikkeuksellisesti tämä yksityiskohta muistetaan mainita elokuvassakin). Hunterin mukaan tulvien lisääntymisestä ei ole merkkiä, eikä näköpiirissä ei ole, että atolli olisi jäämässä veden alle ainakaan tällä vuosisadalla.

Toisin sanoen elokuvaan osallistunut tutkija ei näytä löytäneen mitään yhteyttä atollin eroosio-ongelman ja ilmastonmuutoksen välillä. Dokkarin kantava teema, edessä oleva akuutti ilmastoperusteinen pakkomuutto, osoittautuu tuulesta temmatuksi. Piilotetussa dokumentissaan Hunter on tältä osin jokseenkin samoilla linjoilla kuin IPCC:n uusin raportti.

Valitettavasti näkemys ei ole suodattunut itse elokuvaan asti. Alkuteksteistä lähtien väitetään, että kaiken takana on nimenomaan ilmastonmuutos. Puolivälissä elokuvaa Hunter selittää saaren asukkaille ilmaston lämpenemistä ja kertoo sen olevan muiden syytä (vaikka saarelaisetkin käyttävät fossiilisesti laivattuja teollisuuden hyödykkeitä). Mitään epävarmuuden ilmaisua asioiden välisestä yhteydestä en ainakaan kertakatsomisella huomannut koko teoksessa.

Toinen tutkija sanoo, että ongelmassa ”kyse on ilmastonmuutoksesta” mutta myös rahasta, jota hallitus ei anna sen ratkaisemiseen riittävästi. Lopussa Hunter vielä alleviivaa poliittis-moraalista  ideologiaansa, jonka mukaan länsimaiden on vähennettävä kasvihuonepäästöjään, ei kehittyvien maiden.

Elokuvaa markkinoiva sivusto tarjoaa ”tieteellistä” opetusmateriaalia koulujen käyttöön. Viesti siinäkin on sama:

Dear Educators,
The documentary There Once was an Island: Te Henua e Nnoho has been a labour of love for us for over six years now and we’re excited for students to hear the story of the unique community of Takuu atoll and its struggle with climate change.

Konsulttien laatimassa paketissa opettajille kerrotaan, kuinka ilmastotieto saadaan iskostettua oppilaan päähän. Koulutehtäviä on joka lähtöön: rakennetaan tulvavallien pienoismalleja, lasketaan hiilijalanjälkiä ja meren pinnan nousuvauhtia, tutustutaan kasvihuoneilmiöön. Mukana on ohjeita jopa debatointiin ja vaikuttavien tarinoiden kirjoittamiseen.

Yksi asia tiedekatsauksesta kuitenkin puuttuu, nimittäin kuvausmatkalla mukana olleiden tutkijoiden objektiivinen selvitys siitä, että saarella on tulvinut vuosikymmenestä toiseen, tulvat eivät ole yleistyneet, ja eroosio-ongelman paheneminen näyttää johtuvan lähinnä asukkaiden omasta toiminnasta.

Elokuvan tuotanto kesti vuosia ja tekijät tiesivät alusta lähtien, mitä halusivat: koskettavan ilmastokauhutarinan. Tämän konseptin pohjalta hankittiin myös rahoitus. Rahaa saatiin mm. Uuden-Seelannin valtiolta ainakin kahdessa erässä yli $100 000.

Kyse ei ole erehdyksestä. Tuottaja myöntää blogissa ennen elokuvan julkaisua, että atollin eroosion ja muiden ongelmien syyt eivät ole selvät. Hän vetoaa siihen, että ei ole tutkija, tietoa ei ole tarpeeksi, ja ilmastonkin vaikutus on ”mahdollinen”.

Jos Hunterin päätelmät olisi elokuvassa haluttu kertoa todenmukaisesti, niin konsepti, käsikirjoitus, tyyli, sanoma – ehkä suurin osa vuosien tuotantoprosessista – olisi mennyt uusiksi. Tästä näkökulmasta ratkaisun voisi jotenkin ymmärtää. Kun olennaiset tosiasiat kuitenkin jätettiin tarkoituksella pois, teos olisi pitänyt peittelemättä luokitella fiktioksi. Nyt tuottajat tekevät bisnestä tietoisella valehtelulla ja pyrkivät iskostamaan tieteenä esitettyjä ilmastomyyttejä miljoonien katsojien, erityisesti koululaisten mieliin.

Muistutetaan vielä, mitä uusin IPCC-raportti oikeasti (vastoin Vuorisalon esitystä) sanoi asiasta: rantojen eroosiota tai muuttoliikkeitä viime vuosikymmeninä ei voi luotettavasti kytkeä antropogeeniseen ilmastonmuutokseen.

IPCC otti keväällä julkaistussa raportissa kantaa toiseenkin tämän aihepiirin legendaan ja totesi, ettei millään hallituksella tiettävästi ole erityistä politiikkaa ilmastopakolaisten hyväksymisestä. Myyttiä on levittänyt mm. Jani Kaaro Tiede-lehdessä:

Tuvalu on jo varautunut hukkumiseensa solmimalla sopimuksen, jonka mukaan Uusi-Seelanti ottaa kaikki saarivaltion noin 11 000 asukasta vastaan.

Uuden-Seelannin hallitus joutui lopulta julkaisemaan lausunnon, jossa se totesi, että huolimatta median toistelemista saduista sillä ei ole ilmastopakolaissopimusta Tuvalun tai minkään muunkaan maan kanssa.

New Zealand does not have an explicit policy to accept people from Pacific island countries due to climate change. Stories circulated in the media stating that New Zealand has an agreement with Tuvalu to accept people displaced by rising sea levels due to climate change are incorrect. The Government of Tuvalu has acknowledged that there is no such agreement with New Zealand. New Zealand has no such arrangement with any other Pacific Island country.

Saksalainen tutkija Anke Mösinger palasi viime kuussa kotiin Takuu-atollille suuntautuneelta matkaltaan – lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun paikan ”uskottiin” viimeistään häviävän mereen. Matkakuvien perusteella paratiisin asukkaat istuskelevat muovituoleillaan yhtä tyytyväisinä kuin dokumentin kuvaamisen aikoihin v. 2006-2008.

Ainakin yhden valonpilkahduksen tämän tyhmyyden ylistyksen keskeltä voi sentään erottaa: Mösingerin mukaan saaren asukkaat eivät itse usko katastrofiin. Ulkopuolisten pelottelun sijaan he luottavat omiin silmiinsä ja vuosisatojen aikana kertyneeseen paikalliseen tietoon. Terveelle skeptismille olisi tilausta täällä korkeammillakin leveysasteilla.

 

Korjaus klo 19:10, linkki poistettuun pdf:ään osoitti puuttuvaan tiedostoon, nyt arkistoon.

 

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ””Olipa kerran saari” ja muita kertomuksia

  1. Valaiseva, todellakin. Kirjoitus myös havainnollistaa, miten ihmisenaiheuttamailmastonmuutos-uskossa kaikki tapahtuu tulevaisuudessa. Sillä, mitä on tapahtunut ja mikä voidaan mitata ja todeta, ei ole merkitystä. Miksi tällainen tulevaisuuteen tähyäminen kuulostaa niin tutulta? Ai niin, poliitikothan puhuvat näin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s