Pimeän puolella: ilmastoadventistit

Kirkkoa ja kristinuskoa uskaltaa nykyään jo jokainen epäillä ja julkisesti arvostella. Vielä muutama vuosikymmen sitten väite tuhansista lasten hyväksikäyttöepäilyistä katolisen kirkon piirissä olisi kai otettu vastaan yhtä ”tyrmistyneenä” kuin maapallon lämpötilakehitys nyt Hesarissa.

2000-luvun tabut ovat muualla. Neutraali ja toteavakin ilmastoaiheen käsittely voi kirvoittaa hämmentävän myrkyllisiä vastalauseita.

Ilmastoaatteen uskontomaiset piirteet on huomattu ennenkin. Maarit Tastula kysyi viitisen vuotta sitten Pasi Toiviaiselta, oliko ilmastoherätys hänelle ”lähes uskonnollinen kokemus”. Toiviainen myöntää: ”Onhan siinä paljon samanlaisuuksia ja samanlaisia piirteitä. Toisaalta se on perustavanlaatuisesti erilainen.”

Yksi yhtäläisyys on se, että silläkään puolella moni ei tunnu elävän niinkuin saarnaa. Toiviainen ei ollut ehtinyt vielä (2008) järjestää vihreää sähköä ja käytti edelleen likaisia denialistihehkulamppuja. Suurimpana uhrauksenaan hän tuntuu pitävän uravalintaa, vaikka siihen onkin kuulunut ahkera lentomatkustelu ympäri maailmaa. Valojen sammuttamisessa hän kehuu olevansa tunnollisempi (~32:00).

YLEn blogissa Toiviainen ja muut ilmastoaktiivit kiistelevät keskenään siitä, onko maailma jo tuomittu ylittämään Pyhä Kahden Asteen raja. Melkoinen dilemma: toinen lahko julistaa vääjäämätöntä tuhoa, toinen taas huomauttaa, ettei kansa käänny uskoon, ellei sille heti seuraavassa virkkeessä tarjota pelastusta.

Uskonnolliset termit vilisevät ja IPCC-jakeita plärätään, kun Toiviainen ripittää tovereitaan ulkokultaisuudesta. On uskoa, toivoa, pelastusta, vetten päällä kävelyä, hallelujaa ja aamenta. Mutta kuinkahan oleellinen tuo kiistakapula oikeastaan on?

Eräs IPCC-veteraani arveli v. 2007 kahden asteen raja-arvon olevan tuulesta temmattu. ”I think it is plucked out of thin air.” Täsmällistä luonnontieteellistä pohjaa numerolle ei löydy. Se on helposti muistettava pyöreä luku, jolla pakettia myydään. Yksi niistä ikoneista, joihin rahvaskin voi ahdistuksessaan tarrautua ja toivoa pelastusta.

IPCC:n edellinen raportti lupaili kuluvan vuosisadan lämpenemiseksi jotakin 1,1 ja 6,4 asteen väliltä. Ääripäiden välillä on kuusinkertainen ero, mutta mallit ovat ajautuneet tältäkin kiitotieltä metsään jo muutamassa vuodessa. Käytännössä on aivan sama, onko riidan aiheena maapallon keskilämpötilan desimaali sadan vuoden päästä vai nuppineulan päähän mahtuvien enkelien lukumäärä.

Maailmanlopun odotus tuntuu olevan ilmastopiireissä yhtä innokasta kuin eräissä uskontokunnissa. Merkkejä haetaan kekseliäästi joka puolelta. Tavanomainen sää ja maailmanmeno on alarmistille huono uutinen, mutta melkein mikä tahansa huono uutinen on hänelle ennustusten käymistä toteen. Em. haastattelussakaan naama ei tahdo pysyä peruslukemilla, kun päästään hekumoimaan tulevien katastrofien yksityiskohdilla.

Tuomiopäivän siirtyminen on samanlainen pettymys joka kerta. Talvella saatiin lukea, että Dohan ilmastokokous oli ”viimeinen tilaisuus” pelastaa planeetta. Juuri samat sanat löytyvät myös Durbanin, Kööpenhaminan, Rion ja Cancunin kokouksien uutisoinnista. Googlaus osoittaa, että näitä viimeisiä tilaisuuksia on esiintynyt säännöllisesti ainakin 90-luvulta saakka, ehkä vielä tiheämmin kuin Jehovan todistajien maailmanloppuja.

Mutta tärkeintä on matka, ei päämäärä. Tastula ihmettelee (~31:00), miksi Toiviainen tyrmää idean CO2-tason laskusta teknologian keinoin. Perustelu kannattaa kuunnella tarkkaan.

Siinähän on taka-ajatuksena se, että me voitais jatkaa tätä nykyistä toimintatapaamme, kunhan sit vaan keksittäis joku joka imis sitten ilmakehästä sen hiilidioksidin pois.

Lipsautus valottaa ajatusmaailmaa, joka pysyy yleensä visusti piilossa. Jos kriisin syynä on kasvihuonekaasujen päätyminen ilmakehään, silloin niiden poistaminen ratkaisee ongelman kokonaisuudessaan. Miksi maailman pelastaminen onkin Toiviaisen mielestä petollinen ”taka-ajatus”?

Lausunto ilmaisee suoraan, että tässä katsannossa ensisijainen ongelma ei ole hiilidioksidi, vaan ”nykyinen toimintatapamme” – synti ja turmelus. CO2-ongelmaa ei saa ratkaista, ellei samalla mullisteta koko yhteiskuntaa. Ilmastokriisi tuntuu olevan vain keino saavuttaa se, missä aiemmat ideologiat jäivät puolitiehen.

Uskovaisen pahin painajainen on, että ihminen oppii jonakin päivänä tekemään tuomion profetiat tyhjiksi, eikä maanpäällinen paratiisi voikaan saapua.

Kirjoitusten on käytävä toteen. Vanha maailma pettymyksineen joutaa raunioiksi, jotta tilalle voi nousta jotain uutta ja uljaampaa. Jokaiselta vaaditaan henkilökohtaisia uhrauksia ja uudestisyntymistä. Suruton elämä on kiellettävä vaikka lain voimalla. Ihmisten pitää ymmärtää, että käytännössä jo syntymällä, hengittämällä ja elämällä nykymukavuuksien keskellä he ovat tehneet ”sukupolvirikoksen”.

Ratkaisu ei löydy tekniikasta vaan jokaisen omasta sisimmästä. Nöyrtymys, katumus ja askeesi ovat lopulta tie uuteen valtakuntaan, jossa ihmiset elävät sopusoinnussa luonnon ja toistensa kanssa.

Ei kertakaikkiaan käy, että joku insinööri pilaa koko jutun keksimällä liian helpon ratkaisun (puhumattakaan, että lämpeneminen pysähtyisi luonnollisesti). Se olisi Toiviaisen sanoin ”viherpesua tai mikskä sitä sanois, tämmöstä kummallista.”

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s